Suo. Kuokka. Jussi.

Jussi kasvoi suon reunaan. 1900-luvun ihmiset perivät tilanteen, jota määrittävät kasvu ja maailmanlaajuiset mahdollisuudet. Ilmastonmuutos panee hyvinvoinnin tilille. Mikä on hinta, kenen on vastuu? Ja mitä voisivat olla tulevaisuuden vapaus ja oikeudenmukaisuus? Muutos ilmastossa on muutos meissä.

Teksti Mikko Pelttari | Kuvat & Videot Konsta Leppänen | Toteutus Tuomo-Pekka Arhi

Suo on aina pannut hiljaisella voimallaan hanttiin kaskeajille, tienrakentajille ja metsäkoneille. Vuonna 1998 Suoseura järjesti Maaseudun sivistysliiton kanssa suo-aiheisen kirjoituskilpailun. Kirjailija Heikki Luoman voittajateksti Jussinsuo maalaa kuvan suon ja Jussin kamppailusta: lopulta menneisyys on niellyt tien rakentajat ja heitä ajaneet syyt ja vaikuttimet. Jäljellä on kesken jäänyt tienpätkä ja edelleen hiljaa odottava suo. Jussista jäi suolle vain nimi.

Suokirjoituskilvan voittajat ja kunniamainitut kilpailunovellit on julkaistu kirjassa Suon syvä syli (Maahenki, 1999).

 

Oli aika, jolloin ilmanaloilla ja ilmanoloilla nähtiin kirkkaammin olevan merkitystä. Ilmastohistoria oli kuuma aihe ja ilmastollisiin epävarmuuksiin suhtauduttiin vakavasti. Ei siitä ole kauaakaan.

1970-luvulla Maailman meteorologinen järjestö WMO, YK:n ympäristöjärjestö UNEP, Yhdysvaltain tiedesäätiö NSF, Ford-säätiö ja Rockefeller-säätiö palkkasivat neljännestuhatta eri alojen tutkijaa tuottamaan aineistoa kansainväliseen ilmastohistorian konferenssiin.

70-luvun alkuvuosina nimittäin oli paha ruokakriisi. Vuosien 1971 ja 1972 voimakkaan El Niño -ilmiön seurauksena kato iski samanaikaisesti Etelä-Aasiassa, Sahelin alueella, Pohjois-Amerikassa ja Neuvostoliitossa. Vehnän hinta maailmanmarkkinoilla kolminkertaistui ja riisin nelinkertaistui.

YK:n maailman ruokakonferenssi vuonna 1974 otti ilmaston vakavasti ja päätyi lausumaan, että maailman väestönkasvu oli saatava tasapainoon, sotilasmenoja oli siirrettävä ruokaturvasta huolehtimiseen ja että äärimmäisten ja uhkaavien ilmastoilmiöiden varalle oli luotava varoitusjärjestelmiä. Tiedettiin, että ihminen ei voisi hallita globaalia ilmastoa. Ruoka riippui siitä.

Vihreä vallankumous muutti kaiken. Ennen kuin ruokakonferenssin päätöksiä ehdittiin panna toimeen, keinokastelu, uudet lannoitteet ja tehokkaat torjunta-aineet mullistivat tuotannon ja maatalous otti niskalenkin luonnosta. Ohimenevien katastrofien ei arveltu enää uhkaavan ruokaturvaa. Ruoantuotantoon käytettävä energia, lähinnä öljy, oli tuolloin vielä halpaa. Ilmasto voitiin kerrankin unohtaa, kenties ensi kertaa maailmanhistoriassa. Ylivoima tuntui sopeutumista taatummalta turvalta.

Ihmiskunnan ja ilmasto-olojen yhteydestä puhuu Geoffrey Parker. Hänen teoksensa Global Crisis kertoo 1600-luvun pienen jääkauden vaikutuksista yhteiskuntiin. Jälkisanoissaan Parker kiinnittää osuvasti huomion myös ilmasto-olojen vaikutukseen nykyisyydessä.

 

Ilmastolta saatiin olla rauhassa toista vuosikymmentä, kunnes hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi vuonna 1990 ensimmäisen arvioraporttinsa. IPCC esitti, että ilmasto lämpenee historiallisen nopeasti ja että ihmisen toiminta olisi hyvin mahdollisesti tähän syypää. Tämä kuva on vain tarkentunut raporttien 25-vuotisen historian aikana.

Mutta ilmastotutkijoita ei enää haluttu kuunnella. Ilmasto oli juuri selätetty keinoin, jotka kääntäisivät sen uudestaan ihmistä vastaan. Kylmä sotakin oli päättynyt, Ronald Reagan Yhdysvalloissa ja Margaret Thatcher Isossa-Britanniassa julistivat kukistaneensa historian.

"Bensaa suonissa"

Harvardin yliopiston tieteenhistorian professori Naomi Oreskes on esittänyt, että Yhdysvaltain republikaanien tieteenvastainen suhtautuminen ilmastonmuutokseen ei johdu niinkään puolueen halusta epäillä tiedettä tai yleisestä ympäristövihamielisyydestä. Ilmastonmuutoksen kiistäminen on hänen mukaansa reaktio siihen, että lämpenemisen uhka haastaa libertaarin ideologian perustoja: ilmastonmuutos on tuskin mahdollista ratkaista ilman valtioiden entistä merkittävämpää puuttumista ihmisten elämään ja markkinoiden toimintaan.

Toimittaja-aktivisti Naomi Klein kirjoittaa teoksessaan This Changes Everything, että Yhdysvalloissa konservatiivinen oikeisto todella ymmärsi ensimmäisenä ilmastonmuutoksen poliittisen mullistavuuden, että se muuttaisi kaiken. Siksi konservatiiviset ajatuspajat valjastettiin kiistämään ilmastotieteen tutkimustuloksia, ja luomaan äänekäs harha siitä, että ilmastotiede ei olisikaan niin yksimielinen kuin se on.

Yhdysvaltain poliittisessa historiassa republikaanit ovat aiemmin suhtautuneet ympäristönsuojeluun hyvinkin suopeasti, ja presidentti Nixonin kausi erottui vieläpä erityisen edistyksellisenä. Ennen ilmastonmuutoskysymystä niin ikään Isossa-Britanniassa konservatiivit ovat olleet perinteisesti työväenpuoluetta halukkaampia myös luonnon konservointiin.

 

Ilmastonmuutosta ei ole helppo hyväksyä. Suomessa eläminen riittää jo tuottamaan psykologisia esteitä. Tuskin missään muualla maailmassa länsimainen demokratia ja maailmanlaajuinen fossiilikapitalismi ovat tuottaneet niin suurta hyvinvointia kuin Pohjoismaissa.

Ilmastonmuutoksessa ei ole kyse vain soista ja metsistä ja sukupuutoista, luonnosta. Samalla kun olemme saaneet aikaan ilmastonmuutoksen, olemme luoneet itsemme. Jos fossiiliset polttoaineet ovat vaikuttaneet siihen, millaiseksi yhteiskuntamme on muotoutunut, ne ovat vaikuttaneet myös meihin yhteiskuntien asukkeihin. Filosofit Antti Salminen ja Tere Vadén kirjoittavat, että fossiilitalous psykologisena ongelmana on vaikea, koska olemme sille sokeita. Juuri ne syyt, jotka lämmittävät ilmastoa, ovat muokanneet käsityksemme siitä, mikä maailmassa on mahdollista. Vapautemme rajat ovat öljyn rajat. Sama sokeus yltää koskemaan ilmastonmuutosta.

Lundin yliopiston tutkija Andreas Malm on kritisoinut antroposeeni-käsitettä siitä, että syy ei olisikaan ihmislaji vaan fossiilikapitalismi. Miksi aina fossiilikapitalismi? Olihan Neuvostoliittokin ympäristölle vähintään yhtä tuhoisa. Malm vastaa: "Voisi myös kysyä, miksi ei tutkita syöpähoitojen sijaan parempaa hoitoa isorokkoon? Olisiko syy siinä, että vain toinen on olemassa."

Pahimmassa tapauksessa ilmastonmuutos voi aiheuttaa maailmanlopun: vielä nykyistäkin rajumman sukupuuttoaallon ja sivilisaation rapautumisen. Maapallon historiassa se, että eliölaji itse aiheuttaisi oman tuhonsa, ei olisi aivan ainutlaatuista. Jo noin 435 miljoonaa vuotta sitten tapahtunut ordoviikkikauden päättänyt lajiston joukkotuho saattoi olla kasvien omaa syytä. Kasvikuntaa harvemmin pidetään moraalisena toimijana, mutta olemmeko me lajina vastuussa?

Menneisyyden maailmanlopuista Yliopisto 12/12. Myös Jussi Viitala: Miten maailma loppuu (Atena, 2011).

 

Suomea ei ole rakennettu kestäväksi

Banaanista on tullut kestävän kuluttamisen kuva. Se oli ensimmäinen Reilun kaupan tuote marketeissamme, mutta myös se kantaa mukanaan sokean pisteen. Sen, että lähikaupassa on aina banaaneja.

Viime vuonna tehdyssä tutkimuksessa lähes 90 prosenttia suomalaisista ei kokenut, että ruokavalinnoilla olisi merkitystä ympäristölle. Silti jopa 25 prosenttia suomalaisten kulutuksen ympäristövaikutuksista tulee ruoasta. Tietämättäänkin aiheuttaa ilmastopäästöjä, mutta omasta arjestaan ei voi ottaa vastuuta ilman tietoa – sitä siis tarvitaan.

Ruoasta on tullut viime aikoina myös itsemääräämisoikeuden ja yksilöllisyyden ilmaisun aluetta. Samalla se myös on alue, jossa omaa hiilijälkeään on helpoin keventää.

– Ruoan hiilijalanjälki pienenee helposti, kun vähentää lihan ja maitotuotteiden käyttöä. Usein kun puhutaan kuluttamisesta ajatellaan Reilun kaupan banaaneja tai luomua tai lähiruokaa. Kulutus on harhaanjohtava termi, pitäisi mieluummin puhua arjen ympäristövaikutuksista, sanoo tutkija Senja Laakso ympäristötieteiden laitokselta.

Laakso on tutkinut useissa hankkeissa suomalaisten arkielämän resurssienkäyttöä. Suomalaisten kulutuksen ilmastovaikutuksista suurin osa tulee ruoasta, liikkumisesta ja asumisesta. Vaikutuksista valistuminen ja vihreästi valitseminen eivät takaa elämisen ympäristöystävällisyyttä. Kulutusta ohjaavat kestämättömään suuntaan sekä yhteiskunnalliset että kulttuuriset seikat.

– Monet yksinkertaiset kestävät ratkaisut, kuten tiiviisti asuminen, kimppakyydit, autottomuus voivat olla sellaisia, joita pidetään tietyissä ryhmissä vieraina. Esimerkiksi käsitys tilasta on muuttunut vuosien mittaan, ja pitkään ajateltiin että on asuttava yhä väljemmin ja väljemmin. Nykyisin juuri pienistä kaupunkiasunnoista on pulaa, ei omakotitaloista kehyskunnissa.

Merkittävämpiä esteitä kestäville kulutusvalinnoille ovat rakenteet, kuten infrastruktuuri.

– Liikkumisen jalanjälkeä on helpompi hallita kaupungissa, kun julkiset kulkevat ja välimatkat ovat lyhyitä. Asumisen kulutukseen voi vähiten vaikuttaa itse. Jos Helsingissä sähkö ja lämpö tuotettaisiin hiilivoiman sijasta kokonaan uusiutuvilla, helsinkiläisten ilmastovaikutukset voisivat laskea Sitran selvityksen mukaan jopa kolmanneksen. Se on iso osuus.


Senja Laakson, Tuuli Hirvilammin ja Michael Lettenmeierin Kansaneläkelaitokselle tekemässä Kohtuuden rajat -tutkimuksessa kartoitettiin suomalaisten toimeentulotuen varassa elävien materiaalijalanjälkiä.

Tutkimuksen johtopäätös oli, että jopa köyhimmät suomalaiset kuluttavat liikaa luonnonvaroja. Tutkimus ei syyllistä köyhää, jolla ei ole varaa ostaa hiilineutraalia lähiruokaa tuottajatorilta. Kestävä arki vaatii rakenteellisia muutoksia.

– Suomessa saattaa muodostua ongelmaksi, jos ei omista sellaisia tuotteita, jotka muualla voisivat olla luksusta, kuten jääkaappia. Yksilön vastuu liittyy ympäröivään todellisuuteen ja täällä rakenteet eivät useinkaan tue ilmastoystävällisiä ratkaisuja. Suomessa tai muissa teollistuneissa länsimaissa yhteiskuntaa ei ole rakennettu hiilineutraaliksi tai edes kohtuulliseksi, filosofian tutkija Säde Hormio sanoo.

Suomi ei ole historiallisesti suurimpia päästösyyllisiä. Maa teollistui vasta 1950-luvulla, eikä meillä ole kolonisaatiohistoriaa. Silti nykypäivänä Suomi kuuluu kiistatta maihin joiden tulisi toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja vähentää päästöjään.

– Suomi on yksi ilmastonmuutoksen aiheuttaneen kehityksen suurista hyötyjistä. Yritysten vastuuta ei voi sivuuttaa, ja suomalaiset yritykset ovat esimerkiksi osallistuneet suuriin metsänhakkuisiin tropiikissa.  Ja Suomi on EU:n ja YK:n jäsenenä vastuussa, koska ilmasto on kaikkien yhteinen, Hormio puntaroi.

Säde Hormio tutkii ilmastoetiikkaa tai oikeammin globaalin vastuun käsitettä niin, että ilmastonmuutos on hänen tapausesimerkkinsä. Ilmastoetiikka on moraalifilosofiassa nouseva suuntaus, vaikka sen kysymyksenasettelut ovatkin vanhoja.

– Perinteinen moraalifilosofia on yksilökeskeistä käsitellessään vastuuta. Toki on ennenkin puhuttu sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta ja yhteisestä vastuusta maailmanlaajuisiin asioihin, mutta ilmastonmuutos on tehnyt näistä kysymyksistä akuutteja ja konkreettisia.

Poliittinen arki vain on luonteeltaan kaukana ilmastonmuutoksen kaltaisista ongelmista. Ilmastonmuutoksen hinta olisi maksettava heti, jotta tulevien sukupolvien kärsimät haitat saataisiin minimoitua. Tulevat sukupolvet ovat paljon vaalikautta kauempana.

– Kevään vaaleissa ilmastonmuutos oli lähes unohdettu aihe. Taloustilanne jätti sen varjoonsa, vaikka ilmastonmuutos on tulevaisuuden tärkeimpiä taloudellisia kysymyksiä.

Talouspuhe tehoaa

Ilmastonmuutos on paha purtava. Se huolestuttaa suurinta osaa suomalaisista, mutta globaalin suuruusluokan muutokset ovat varsin kaukaisia tullakseen lihaksi ja vereksi yksittäisen ihmisen toiminnassa. Ilmastopolitiikan psykologian pohdinta on ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkisen alaa. Hän on pohtinut muun muassa sitä, minkälaisia retorisia keinoja tulee ottaa käyttöön ilmastopolitiikasta puhuttaessa.

– Ilmastopuhe kannattaa suunnata sinne, missä se vaikuttaa. Ilmastonmuutoksen torjunnan voi perustella talousargumentein, joten siihen kannattaa tukeutua yhteiskunnassa ja ajassa, jossa talouspuhetta kuullaan parhaiten.

Hukkinen on esitellyt jatkuvan kasvun ideologian tilalle talouden vuoristoratamallia: Hukkisen hahmotelmassa yhdistyvät elämänilo, ihmiskohtaloiden yhteenkietoutuminen ja ekologiseen sopeutumiseen perustuva tasapaino. Metafora ei yksin muuta talousjärjestelmää, mutta ilman positiivisia mielikuvia muutos on mahdoton.

Julkinen mielipide ja sosiaalinen hyväksyntä ohjaavat osaltaan taloutta. Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt 350-kansalaisjärjestö painostaa yhteisöjä vetämään sijoituksensa pois fossiilisen energian yrityksistä ja niihin sijoittavista sijoitussalkuista, menestyksellä. Muun muassa Harvardin yliopisto on ottanut tämän ison askeleen, yhtenä sadoista opinahjoista.

Vieläkin näkyvämpi irtisanoutuminen lienee brittiläisen Guardian-lehden kampanja. Yksi maailman arvostetuimmista sanomalehdistä veti säätiönsä sijoitukset pois hiilitaloudesta ja käynnisti suuren ilmastonmuutokseen keskittyvän mediakampanjan, joka painostaa tällä hetkellä Bill ja Melinda Gatesin säätiötä ja Wellcome-rahastoa seuraamaan perässä. Rahalla on väliä.

350.org toimii myös Helsingin yliopistolla.

 

Guardianin esimerkin soisi yleistyvän mediassa, yliopistomaailmassa ja kaikkialla. Kun ilmastonmuutos on hankala tajuta yksin, se pitää ymmärtää yhdessä. Media on avainasemassa ilmastokeskustelussa.

– Ilmastonmuutoksesta on tullut kestouutinen. Ennen kaikki ilmastokokoukset uutisoitiin tarkasti. Kööpenhaminan kokous vuonna 2009 oli iso piikki mediakeskustelussa, samoin Al Goren Epämiellyttävä totuus -elokuva ja Goren ja IPCC:n yhteis-Nobel. Uskoisin, että joulukuussa käytävät Pariisin ilmastoneuvottelut  on jälleen tällainen suuren keskustelun paikka. Odotukset ja pelot kokousta kohtaan ovat ainakin suuria, sanoo sosiologi Tuomas Ylä-Anttila.

Sosiologit keskittyvät tutkimuksessaan muun muassa kulttuurisiin tapoihin tarttua ilmastonmuutokseen. Aihe on ajankohtainen ja auttaa ymmärtämään monisyisiä ilmastoneuvotteluita.

Sosiologi Tuomas Ylä-Anttila on mukana CLIC- ja COMPON -projekteissa. CLIC vertailee ilmastonmuutoskeskustelua kuudessa eri maassa, COMPON tutkii ilmastopoliittista päätöksentekoa.

 

– Tavat ymmärtää ilmastonmuutosta, ja siihen esitetyt ratkaisut, vaihtelevat. Siinä missä ranskalaiset perinteisesti kannattavat ylikansallisia instituutioita, tukeutuvat yhdysvaltalaiset markkinamekanismien ja taloudellisten ratkaisujen retoriikkaan.

Erot ovat tasoittuneet. Euroopan unioni on nykyisin päästökaupan edelläkävijä.

– Vielä Kioton sopimusta neuvoteltaessa vuonna 1997 Ranska vastusti kiivaasti päästökauppaa. Jenkeissä taas oli vahvat leirit. Varapresidentti Gore allekirjoitti Kioton pöytäkirjan, mutta republikaaninen kongressi ei koskaan vahvistanut sitä. Nyt kongressin sisäiset jaot ovat tasoittuneet ja yhä harvempi vastustaa päästövähennyksiä talouteen vedoten, Ylä-Anttila sanoo.

Tosin vuoden alussa senaatti äänesti, että ilmaston lämpeneminen ei ole seurausta ihmisen toimista.

Ylä-Anttilan mukaan valtioiden välisissä ilmastokeskusteluissa on vallalla vahva usko siihen, että voidaan valita sekä ilmastonmuutoksen pysäyttäminen että talouskasvu. Ehkä hyvä niin, koska ilman toivoa kasvusta lämpenemisen hillintä voisi jäädä taloudellisesti kannattamattomana syrjään. Todellisuus voi tutkijan mukaan olla toinen.

– Vaikka ekologisen modernisaation kautta on voitettu joitakin ympäristöongelmia, talouskasvun ja päästöjen irtikytkentää ei ole tapahtunut. Talouskasvua voi silti tavoitella hyvin erilaisilla tavoilla, minkä näkee kun vertaa törkeän likaista Australiaa suhteelliseen vähäpäästöiseen Ruotsiin.

– Tällä hetkellä positiivisinta esimerkkiä näyttävät yksittäiset kaupungit. Kun valtiot eivät tunnu saavan mitään aikaan, kaupungit verkostoituvat kansainvälisesti ja tekevät isoja pieniä päätöksiä. Yksinkertaiset rakenteelliset ratkaisut vaikuttavat suoraan yksilöiden päätöksiin ja tekoihin. Olen nyt tutkijavaihdossa Kalifornian yliopistossa Irvinessä. Kaupunkirakenne on niin hajanainen, että perheelle oli pakko ostaa auto. Työmatkat sentään voi taittaa fillarilla.

Kannustavat kaupungit on helppo kuvitella. Ympärivuotiset pyörätiet, omat energiainvestoinnit, julkinen liikenne, tietullit, koulu- ja virastoruokailut, viherkatot ja kaupunkiviljelmät, tiiviit kaavat ja lyhyet välimatkat ohjaavat. Ympäristömurros kytee.

Tieto ei saa lamauttaa

On vaikea keksiä, mitä ilmastonmuutos vaatii, kun ei ole edes tietoa siitä, millä ehdoin nyt elää. Kaupunkilainen ei voi tietää, mitä kaikkea hänen elämänsä vaatii. Fossiilitalous piilottaa perustat.

Yksittäisiltä kokeilijoilta voi silti oppia vaikka mitä. Lasse Nordlund alkoi vuosikymmeniä sitten kokeilla paluuta täyteen omavaraisuuteen. Kaikki ruoka kasvatettaisiin itse, metallityökaluja ei olisi käytössä. Hänen kirjassaan Elämämme perusteista kuvaama elämänmuoto on kaukainen, outo, ehkä äärimmäinen, mutta siitä ei silti puutu vapautta. Vapaus on vain erilaista.

Ilmastonmuutos muuttaa arjen hallitusti tai hallitsematta, lopulta myös Suomessa. Se iskee kivuliaimmin kokemukseen elämän helppoudesta ja vapaudesta. On suuri työ rakentaa ilmastonmuutoksen torjunnan sivussa kokemusmaailmoja, joissa mielekkyys ei enää kytkeydy ylenmääräiseen öljynkulutukseen.

Ilmastonmuutos on monitieteinen kysymys, IPCC on eri tieteenalojen yhteisponnistus – mukana on jo filosofejakin. Tieteen ja kansalaiskeskustelun kuilu ei ole helppo ylitettävä, ei vaikka asia onkin erityisen koskettava.

– Ilmastonmuutos ja ylipäätään ympäristöstä puhuminen on tärkeää saada kouluissa eri oppiaineisiin ja erityisesti opetussuunnitelmien uusiin oppiainerajat ylittäviin kokonaisuuksiin. Ilmastonmuutos on vaarassa jäädä irralliseksi, ja esimerkiksi Essi Aarnio-Linnanvuoren tutkimuksen mukaan luonnontieteissä opetus ei ole kyllin holistista, sanoo kasvatustieteiden dosentti, Ilmastopaneelin jäsen Hannele Cantell.

Ilmastonmuutosta ei voi ymmärtää, ellei havaitse sen yhteiskunnallisuutta, kytköksiä elintapaan, arkeen, ajatteluun ja kaikkeen. Cantellin mukaan luonto- ja ympäristökasvatus tulisi saada mukaan kaikkien koulutusasteiden opetusohjelmiin – ja samoin opettajakoulutuslaitokselle.

– Kun opettajia koulutetaan yliopistoissa, nämä asiat jäävät yksittäisten opettajien aktiivisuuden ja kiinnostuksen varaan. Opettajien pitäisi ottaa huomioon, että ilmastonmuutos on vahvasti yhteiskunnallinen ongelma. Pitää mennä asioiden taustoihin, kysyä miksi mitäkin tehdään.

Erityisesti lasten kanssa kannattaa mennä metsään ja luontoihin. Uuden sukupolven elämän perustat on löydyttävä muualta kuin luonnonvarojen kuluttamisesta. Pelottavien asioiden kanssa pitää kuitenkin olla tarkkana.

– Koulussa opittava ei koskaan saa lamauttaa. Koulun pitää olla paikka, joka antaa voimaa, saa toimimaan. Naiivi tai yltiöoptimisti ei tarvitse olla, mutta ympäristöongelmista ja ilmastonmuutoksesta voi puhua myös positiivisesta näkökulmasta. Että kriisille pitää tehdä jotain, että voimme säilyttää luonnon ja että on hyvä, jos luonnon tuhoamisesta luovutaan.

Silti tiedon pitäisi olla tarkkaa ja tutkittua. Ja tarkka, tutkittu tieto ei aina ole helppoa.

– Luonnontieteilijöillä on kasvava paine tehdä tutkimuksiaan yleistajuisiksi. Meillä on valtavasti dataa ihmisten terveydestä, koulutuksesta ja vaikka mistä, tätä kaikkea tietoa voidaan yhdistää esimerkiksi hiilipuun kaltaisilla havainnollistuksilla ja vaikka älypuhelinsovelluksilla, sanoo metsäekologi Eija Juurola.

Juurola vetää tieteen ideakilpailu Helsinki Challengessa Ilmastopyörre-joukkuetta, joka pyrkii tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyöllä luomaan uusia tapoja yhdistää, ymmärtää ja esittää ilmastonmuutostietoutta kansantajuisesti. Ilmastopyörre pyrkii tuottamaan lisää ja laajempaa ymmärrystä ilmastoasioista.

– Tieto pitää saada helposti opetukseen kaikkialla, Juurola sanoo.

"Kaikki muuttuu."

Luontokuvaaja Eero Murtomäki kuvaa teoksessaan Muutos meissä suomalaisen luontosuhteen muutosta omaelämällisten linssien lävitse. Murtomäen näkemys on traaginen. Hän sanoo olevansa suolainen, suon kasvatti, ja että hänelle soilla on ollut aina yksinomaan myönteinen mielenvaraus. "Onneksi ei kirottu rakkaussuhteeni luontoon periytynyt lapsilleni. Heille on tie auki tulevaisuuteen."

1900-luvulta kiihtynyt muutos on muuttanut myös meitä. Synkkiä tulevaisuuksia on helppo kuvitella, ihmislajin joukkotuhosta konfliktien repimään tai demokratian hylänneeseen maailmaan. Sivistynyt yhteiskunta ei pysy pystyssä itsekseen. Silti ilmastonmuutosta työkseen tutkivakin voi olla toiveikas.

– Uskon, että tulevaisuudessa meillä tulee olemaan entistä laajempi käsitys siitä, mitä vastuulla tarkoitetaan. Ilmastonmuutos muuttaa väistämättä ajatuksen siitä, millaisina yhteisöinä olemme vastuussa ja että kenelle aiheutetusta vahingosta voimme olla vastuussa. Vaikka kysymys "minun" vastuustani vielä syntymättömille ihmisille on hankala, niin uskon että se voidaan sisäistää, ilmastoetiikan tutkija Säde Hormio sanoo.

Puhutaan sitten luonnontieteen, antroposeeniajatuksen, kapitalismikritiikin, suon, moraalifilosofian, kuluttajavastuun tai politiikan kielellä, ilmastolla ja luonnolla on tänään enemmän suotuisia vaihtoehtoja kuin huomenna. Sekä suon että jussin tulevaisuus riippuu siitä, miten päätämme kuokkia.

Jos ilmastonmuutokseen ei puututa, kaiken saavuttamamme hyvinvoinnin perusta järkkyy. Jos ilmastonmuutokseen puututaan, sitä hillitään ja siihen pyritään sopeutumaan, talousjärjestelmämme ja hyvinvointimme on muututtava. Muutoksen suunnalle on vaihtoehtoja keskusjohtoisista harvainvalloista yhteishyviä korostaviin piendemokratioihin.

Ihmisten ja yhteiskuntien tulevaisuus rakentuu niiden menneestä perityille tilanteille. Tutkimus ja ymmärrys auttavat hahmottamaan, mitkä ovat mahdollisuudet ja mitkä niiden rajat.

Ympäristöliike on monesti kokenut voimattomuutta ja epäonnistumisia kamppailussa ilmastonmuutosta vastaan, mutta viime aikoina monet alkuperäiskansat ja paikallisryhmät ovat onnistuneet estämään tai kääntämään suuria hankkeita. Antropologi Anu Lounela uskoo, että omaehtoisessa aktivismissa voi olla ratkaisujen avaimia, myös moniin Indonesiaa riivaaviin ongelmiin. Ilmastonmuutoksen edessä voi kääntyä lähiluonnon puoleen.

Eero Murtomäki puhuttelee kirjansa päätteeksi lajikumppaneitaan. Maailma on muuttanut ihmisen, mutta epätoivoon ei tarvitse vaipua. Jos ihmislaji jotakin osaa, niin muuttua.

"Olen myös nähnyt, kuinka tehokkaasti uusi metsä kasvaa korjuualoja ja autioituvien kylien peltoja peittämään. Olen nähnyt ojitettujen soiden paranevan haavoistaan. Olen nähnyt, kuinka nopeasti nelijalkaiset, siivekkäät, matelijat ja hyönteiset sopeutuvat muuttuneisiin olosuhteisiin ja omaksuvat uusia toimeentulostrategioita. Olen nähnyt, kuinka sinnikkäästi kasvillisuus valtaa kaupungeissakin pienimmän mahdollisen tilan."

Ennen kuin seuraava jääkausi tasaa ihmislajin aiheuttamia vaurioita, tulee uusia ihmispolvia. Hiilenmustan 1900-luvun kasvateilla on vastuu kannettavanaan.

Tekstiä varten on haastateltu yliopistonlehtori Hannele Cantellia, tutkija Säde Hormiota, professori Janne Hukkista, tutkija Eija Juurolaa, tutkija Senja Laaksoa ja tutkija Tuomas Ylä-Anttilaa.

Lisäksi artikkelia on kommentoinut filosofi, tietokirjailija Ville Lähde.

Suo. Kuokka. Jussi. liittyy 4.–24.5. vietettävään Helsingin yliopiston Ilmasto muuttaa kaiken -tiedeteemaan.