Suo. Kuokka. Jussi.

Viimeisimmän vuosisadan aikana ihmiskunta on kaivanut, porannut ja pumpannut maasta yhä enemmän hiiltä, öljyä ja kaasua, muinaista auringonvaloa. Samalla on saavutettu uskomattomia: yltäkylläisyyttä, teknologiaa, turvaa. Nykyisen maailmantalouden ehdot ovat kuitenkin ilmastonmuutoksen syitä. Joko talouden ja politiikan on muututtava, tai ilmasto muuttaa pelisäännöt.

Teksti Mikko Pelttari | Kuvat & Videot Konsta Leppänen | Toteutus Tuomo-Pekka Arhi

Kun eletään maasta, suo kietoutuu osaksi elämää. Viikingit ainakin joivat suomyrtillä ja suopursulla maustettua olutta. Lievästi myrkylliset suokasvit purevoittivat mallasjuomaa niin, että krapuloista tuli murhanhimoisia – pohjoisten sotureiden ryöväysraivon on sanottu olleen peräisin käymistuotteen jälkihuuruista. Merimatkoilla lakat ja karpalot pitivät keripukin loitolla. Kun syksyn ruokavarat alkoivat talven oloon huveta, hirviä hiihdettiin aukeille suomaille; hanki kantoi hiihtäjän ja kruunupää tarpoi umpihangessa ja upottavassa suossa. Tilanne on tuttu esimerkiksi Väinö Hämäläisen Lemminkäinen ja hiiden hirvi -maalauksesta.

Kun toisen maailmansodan jälkeen rintamamiehille ja evakoille jaettiin maata, uusia palstoja raivattiin suosta. Suometsätieteen professori Harri Vasander kertoo, että 1960- ja 70-lukujen taitteen suomalaisten suuri muuttoliike Ruotsiin ajoittui sopivasti aikaan, jolloin karuista suomaista oli viljelty enimmät ravinteet. Ehtyvät sadot ajoivat osaltaan väkeä lahden taakse, Saabin ja Volvon tehtaille.

Tähän mennessä Suomessa on kuivattu suota maatalouskäyttöön miljoonan hehtaarin alalta. Saman suuruinen alue kuivattiin ja avohakattiin Keski-Kalimantanilla, Indonesiassa Borneon saarella 1990-luvun puolessavälissä presidentti Suharton megariisihankkeen tieltä. Enemmänkin piti raivata, mutta valta vaihtui vuonna 1998, eikä suosademetsien tilalle koskaan saatu edes suuria riisiviljelmiä.

– Maisema on siellä lohduton, dantemainen. Hakkuut ja metsäpalojen jälkeensä jättämät mustat suomaat näkyvät ihan kaikkialla, sanoo Borneolla tutkimusta tekevä antropologi, akatemiatutkija Anu Lounela.

Indonesia on maailman neljänneksi väkirikkain valtio, mutta kasvihuonepäästöjen suuruudessa maa on vasta sijalla 21. Mutta vain, jos suosademetsien hakkuut ja muut maan mylläykset jätetään laskuista. Jos ne otetaan huomioon, Indonesia on maailman kolmanneksi pahin päästäjä – heti Yhdysvaltojen ja Kiinan jälkeen. Kansainväliset ilmastojärjestöt ovat löytäneet paikalle, erityisesti metsiensuojeluun liittyvine REDD-hankkeineen.  Ja vaihtelevin menestyksin.

– Indonesiassa suojeluhankkeet tuntuvat tulevan ja menevän. Erään tutkimuksen mukaan kolmestakymmenestäkolmesta vuoden 2010 REDD-hankkeesta seitsemäntoista oli aktiivisia vuonna 2013, eli melkein puolet oli jäänyt ainakin tauolle joidenkin ongelmien takia. Olen seurannut kahdessa dajakkien asuttamassa kylässä kohtaamista paikallisen kulttuurin kanssa.

Keski-Kalimantanilla on tehty laajoja metsähakkuita jo 70-luvulta lähtien, joten paikallisille Suharton riisihankkeet eivät olleet uusi ilmiö. Samoin länsimaalaisten kanssa on totuttu asioimaan ennen kansalaisjärjestöjen saapumistakin. REDD-hankkeiden periaatteisiin kuuluu järjestäytyminen ja neuvottelu paikallisten yhteisöjen ehdoilla, mutta arvomaailmat törmäävät toisiinsa silti.

– Tilanteet ovat herkkiä, koska neuvotteluissa metsien suojelusta on aina kyse myös paikallisten itsemääräämisoikeudesta. Luonnonsuojelu on käsitteenä lähtökohtaisesti vieras, paikallisten käsitys kulttuurista sisältää luonnon, vastavuoroisen kumppanin. Länsimaiset hankkeet kuitenkin tarjoavat aina jonkinlaista välineajattelua ja markkinamekanismia, Lounela kuvaa.

IPCC:n raporttien ja ilmastomallien mukaan ilmastonmuutoksen haitat iskevät kovimmin väkirikkaassa etelässä ja köyhillä alueilla: siis niillä seuduilla, joilla sään ääri-ilmiöille, kuivuudelle ja muille kriiseille ollaan kaikkein haavoittuvaisimpia.

Toisin sanoen maat, jotka ovat vastuussa enimmistä historiallisista kasvihuonepäästöistä pääsevät ainakin ensin kuin koira veräjästä. Jos edessä on ruokakriisien ja ketjuttuvien konfliktien epävakaa maailma, pidemmän päälle kaikki häviävät.

– Kysymys oikeudenmukaisuudesta nousee esiin dajakkikylissäkin. Että meidänkö pitäisi nyt ryhtyä talkoisiin teidän aiheuttamanne kriisin ratkaisemiseksi ja vielä ulkopuolisessa ohjauksessa.

Eniten Lounelaa kuitenkin askarruttaa maailmankuvien, elämäntavan ja tiedon rakentamisen konflikti: millä tavoin paikallisten ihmisten suhde luontoon järjestetään uudestaan?

– Hakatuilla alueilla asukkaita on esimerkiksi kehotettu viljelemään kumipuuta. Se auttaa jälleenmetsitystä, mutta se myös siirtää ihmisiä puoliomavaraisuudesta kohti rahataloutta. Jo tämä hajottaa kylien sosiaalista rakennetta. Samoin päästökaupan tuominen mukaan metsähankkeisiin on hyvin arveluttavaa. Tarvitseeko rahatalouden antaa syrjäyttää omavaraisuuden ja tehdä ihmiset riippuvaisiksi markkinoista niissäkin maailmankolkissa, missä tältä on vielä vältytty?

Luonto ja kulttuuri ovat yhtä

Vuonna 2012 evoluutiopaleontologian professori Mikael Fortelius oli mukana kirjoittamassa Nature-artikkelia, joka ennustaa maapallon elonkehän olevan matkalla kohti sen elinkelpoisuutta uhkaavaa suurta käännettä. Artikkelin mukaan tämä käänne on seurausta ihmistoimista, maata, merta ja ilmaa on mullistettu kaikkialla ja paljon.

Tällä vuosituhannella on puhuttu paljon antroposeenista. Termi on vanha, mutta sen popularisoi kemian nobelisti Paul J. Crutzen vuonna 2000. Antroposeeni-ajatuksen mukaan olisimme 1700-luvun lopulla siirtyneet viimeisimmän jääkauden jälkeen alkaneesta lämpimästä holoseeniksi kutsutusta geologisesta aikakaudesta uuteen: tällä kertaa merkittävä geologinen muutosvoima olisi ihminen, kreikan antropos.

Jussi on tiukentanut otettaan kuokasta.

Maaliskuussa kansainvälinen tutkijaryhmä selvitti, että maapallolla on enää kaksi koskematonta laajaa metsää: toinen Kongossa, toinen Amazonilla. Todellisen metsän määrittelystä voi aina kiistellä, mutta Yhdysvaltain avaruushallinnon NASAn mainio metsäsatelliitti kertoo havainnollisen totuuden metsäpeitteen muutoksesta.

Meretkään eivät ole entisellään. Huhtikuussa PLOS-lehdessä kerrottiin, että Välimerestä on löytynyt muovipyörre, ei sentään Texasin kokoinen, kuten Tyynessä valtameressä.

Ihmisen olon hirmuisuudesta kertoo muun muassa Overpopulation, Overdevelopment, Overshoot -valokuvateoksen kuvasto.

 

Sadassa vuodessa Suomessa on kuivattu kuusi miljoonaa hehtaaria suota. Minun elinaikanani on öljyä porattu maan kuoresta lähes 900 miljardia barrelia. Me kolmekymppiset olemme juuri ja juuri eläneet ensimmäiset hetket elämästämme ilmastossa, joka ei ollut keskimääräistä lämpimämpi. Lapsemme eivät lähellekään.

Antroposeenin ilmaantuminen keskusteluun vuosituhannen vaihteessa ei yllätä. Ympäristöhuolen historia on yksi 1900-luvun suurista kertomuksista: ympäristömyrkyt, väestöräjähdys, resurssipula, öljykriisit, otsonikato, happosateet, metsätuhot, pohjavesikriisit, ylimetsästys, lannoitteiden loppuminen, ryöstökalastus, kuudes sukupuuttoaalto ja kasvihuoneilmiön voimistuminen ihmisen vaikutuksesta niin, että lämpötilan nousu uhkaa planeetan elinkelpoisuutta kenties seuraavien satojen vuosien aikana.

IPCC:n laskema hiilibudjetti on arvio siitä määrästä hiiltä, joka voidaan vielä polttaa ilman että ilmaston lämpeneminen ylittäisi kahden asteen suurriskirajan. Budjetti on kulutettu nykymenolla vajaan 18 vuoden kuluttua. Alkaa olla kiire.

Biologi Rachel Carsonin DDT:stä kertova Äänetön kevät oli ympäristöliikkeen suuri liikkeellepanija. Ympäristömyrkkyihin on havahduttu, mutta keskustelu ja ongelmat jatkuvat, tuleepa uusiakin uhkia, kuten kävi ilmi Äänettömän kevään 50-vuotisjuhlissa.

 

Antroposeeni ei tieteellisenä käsitteenä ole kuitenkaan aivan selvä. Ihmiskunta on vaikuttanut ilmakehän hiilipitoisuuksiin jo ennen teollistumista. Esimerkiksi 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Amerikan mantereilla kuoli 50–60 miljoonaa ihmistä eurooppalaisten saapumisen seurauksena. Jopa 65 miljoonaa hehtaaria maata jäi viljelemättä ja metsittyivät, hiilinielu kasvoi ja ilmakehä viileni.

Löyhempänä tieteenaloja yhdistävänä ajatuksena antroposeeni kieltämättä näyttää uskottavalta.

– Antroposeeni-ajatus kiinnittää huomion luontosuhteeseen. Se on yksi tapa ymmärtää ihmiskulttuurin ja ympäristön kiinteää yhteyttä ja ylittää niiden keinotekoinen erottaminen, sanoo professori Ilmo Massa ympäristömuutos ja -politiikka -yksiköstä.

Luonnon ja kulttuurin erottamista toisistaan – tai pikemminkin ympäristön unohtamista yhteiskunnan reunaehtona – voidaan pitää yhteiskuntatieteiden helmasyntinä. Silti Massa muistuttaa, että klassinen yhteiskuntatutkimus kuten Adam Smith, Thomas Malthus ja John Stuart Mill ymmärsivät vielä, kuinka ihminen elää osana ympäristöään.

– Ilmastonmuutoksen ja muiden globaalien ympäristöongelmien asettama haaste yhteiskunnille ja yhteiskuntatieteille on yksinkertainen. Maailmanyhteiskunta on osa maailmanekologiaa, ja se on otettava huomioon kaikessa. Tällaisen yhteiskunnan luominen on kuitenkin sekä käytännössä että teoriassa yksi maailman vaikeimmista ongelmista, Massa sanoo.

Ilmo Massa on yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen uranuurtaja Suomessa. Yhteiskunnallisella ympäristötutkimuksella tarkoitetaan muun muassa ekologiaa historian, politiikan, sosiologian, uskontotieteen, kielitieteiden näkökulmasta tarkastelevaa yhteiskuntatutkimusta. Massan toimittamat Ympäristökysymys ja Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen ovat alan perusteoksia.

 

Väestön kasvaessa yhteiselo ympäristön kanssa tulee hankalammaksi, talous ei ole rakentunut ympäristöstä välittäväksi, ruoka- ja vesikriisit aiheuttavat konflikteja ja ajavat ilmastopakolaisuuteen. Ilmastonmuutos ei peitä muita ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä alleen, vaan sähköistää ne. Ilmastonmuutos pakottaa etsimään uusia ratkaisuja, kun dieseltraktorit ja maakaasulannoitteet eivät ratkaise ruokaongelmia eikä halpa hiili talouskasvua. On keksittävä uusi tie.

Vaikka äärimmäistä köyhyyttä onkin osin saatu vähennettyä, talouskasvua kirittävän halvan energian niukkuus hätyyttelee nyt demokratian mahdollisuuksia. Ajatus siitä, että rikkaimpien vaurastuminen hyödyttää kaikkia, ei toimi ainakaan siinä maailmassa, jossa kasvulle ei ole takeita.

Teknologiset harppaukset ovat vapauttaneet yhteiskunnan monista ympäröivän luonnon rajoituksista, mutta kulttuuri rajautuu yhä luonnon mukaan. Tästä todistavat kiihtyvät kriisit: mikä näytti irtaantumiselta, olikin konflikti.

Yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen nousu alkoi näkyä Suomessa vuonna 1991, kun Massan ja Rauno Sairisen toimittama Ympäristökysymys-teos julkaistiin. Alan tutkimus on kuitenkin yhä vasta heräilemässä.

– Yliopistojen ja yhteiskuntatutkimuksen pitäisi katsoa peiliin, vaikka edistystäkin on tapahtunut. Hiljattain edesmennyt saksalainen sosiologi Ulrich Beck peräänkuulutti ympäristökysymysten edessä "kaikkien erojen ja rajojen ylittävää välttämätöntä ja pakollista kommunikaatiota". Se pitäisi saada käyntiin. Yksi vaihtoehto olisi perustaa yliopistoihin kestävän kehityksen tiedekuntia tutkimaan ilmastonmuutosta, ilmastopolitiikkaa ja hillinnän sekä sopeutumisen keinoja. Ehkä se auttaisi ylittämään tieteenaloja jämähdyttäviä ajattelutapoja, myös Helsingissä, Massa sanoo.

Talous edellä

Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus on ollut kaksinkertaisesti alistettu tutkimusala: sivussa sekä luonnontieteiden että yhteiskuntatieteiden ytimestä.

Muita yhteiskuntatieteitä ripeämmin ilmastokysymykseen tarttui taloustiede – varmasti ilmastonmuutoksen kustannusten ja talouden poliittisen painoarvon vuoksi. Elämme talouspuheen aikaa.

Nobel-ekonomisti Nicholas Sternin vaikutusvaltaisessa raportissa esitetään, että ilmastonmuutoksesta on kehkeytymässä historian merkittävin ja laajimmalle ulottuva markkinahäiriö. IPCC:n viides arviointiraportti toteaa saman kuin Stern: ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta ei voi estää, ja sen mahdolliset taloudelliset kustannukset ja inhimilliset epävarmuudet ovat suuret – ilmastonmuutoksen hillintä on kallista, mutta halvempaa kuin sen arvaamattomat seuraukset.

Ilmastopaneelin puheenjohtaja, ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen on ajoittain kokenut olevansa puun ja kuoren välissä.

– Ympäristötaloustiedettä ei aina pidetä taloustieteenä, ja toisinaan se tuomitaan markkinaideologiaksi. Eräässä seminaarissa ihmeteltiin, miksi minä olen siellä puhumassa. Kun kerran olen taloustieteilijä, minun täytyisi rakastaa markkinoita. Tutkin ympäristötaloustiedettä juuri siksi, että markkinat eivät tässä toimi, Ollikainen sanoo.

Ollikaisenkin mukaan tieto ilmastonmuutoksesta koskettaa talousjärjestelmämme ytimeen: se sanoo, että fossiilisen energian polttamisen on loputtava, mieluiten pian. Tämä ei tapahdu ilman politiikkaa.

– On hyvä, että eduskunta hyväksyi maaliskuussa esityksen ilmastolaiksi. Sääli sen sijaan on, että laki ei ollut niin tiukka kuin sen olisi pitänyt olla. Sen mukaan päästöjen tulee vähentyä 80 prosenttia nykyisestä vuoteen 2050 mennessä, mutta se ei sisällä välitavoitteita. Niistä olisi ollut teollisuudelle apua. Britanniassa välitavoitteet, hiilibudjetit, ehdottaa tieteellinen ilmastopaneeli, jolloin teollisuuden ei tarvitse arvailla, mitä poliitikot seuraavalla kaudella päättävät.

Ison-Britannian hallinnolla on kiintoisa työkalu, jolla kaikki kansalaiset voivat havainnollisesti kokeilla, miten maan vuoden 2050 päästötavoitteisiin voitaisiin päästä

 

Ollikaisen mukaan nyt tarvitaan selkeitä suunnitelmia. Puhtaan teknologian yritykset tarvitsevat poliittista tukea kehitykseen ja kokeiluun, jotta Suomen talous voisi vastata ilmastonmuutoksen haasteisiin. Tai pikemmin niin, että ei jäätäisi tyystin jälkeen ja osattomaksi uuden talouden mahdollisuuksista, kun maailma muuttuu.

– Ensinnäkin koko energiasektori pitää saada hiilivapaaksi. Haaste on suuri, mutta se on myös mahdollisuus. Sitten pitää vähentää fossiilisen öljyn kulutusta. Asumiseen tarvitaan älykkäitä sähköverkkoja ja välineitä oman lämmitys- ja sähköenergian käytön ja tuotannon hallintaan. Myös ruoan ilmastovaikutukset ovat tärkeitä tiedostaa. Yksilötason haasteista tärkein on, että tullaan tietoiseksi omista toimista.

Suomi on pärjännyt varsin huonosti vertailuissa, joissa tutkitaan vihreän teknologian yritysten menestysmahdollisuuksia. Ernst & Youngin tämänvuotisessa uusiutuvan energian houkuttavuusvertailussa sijoituimme aivan häntäpäähän, taakse jäivät vain Saudi-Arabia, Indonesia, Venäjä ja Egypti. Ollikaista tämä ei yllätä, vaikkei vertailu olekaan täysin oikeudenmukainen. Suomi on ollut uudessa taloudessa sivustaseuraaja – tosin juhlapuheissa kotoista cleantech-osaamista ylistetään.

– Kotimaassa tarvittaisiin selkeäsanaista ja aktiivista tukea puhtaiden teknologioiden ja energiatehokkuuden tukemiseen. Ongelma on, että alan innovaatioyritykset eivät saa kokemusta kotimarkkinoilta, ja silloin on vaikea pyrkiä vientiinkään. Meillä on vanha energiaintensiivinen teollisuus ja sitten on mahdollisuus uuteen puhtaaseen talouteen, ja tästä asetelmasta ollaan hyvin tietoisia, uskallusta vain tuntuu puuttuvan.

Markkinamekanismit voivat olla Ollikaisen mukaan varsin tehokkaita ilmastonmuutoksen torjunnassa – kunhan ollaan kyllin tiukkoja. Esimerkiksi päästökaupan tiukennustarpeista keskustellaan vakavasti.

– Energiasektori on mukana eurooppalaisessa päästökaupassa, joka on sinänsä oikein hyvä systeemi. Jaettavien päästöoikeuksien yhteismäärä on kuitenkin liian suuri, jotta hinta ohjaisi kohti hiilivapaata energiaa. Päästökauppaan tulee luoda niukkuutta, esimerkiksi jakamalla 2020–2030 vähemmän päästöoikeuksia.

Cap and trade -päästökauppa tarkoittaa mallia, jossa päästöille asetetaan yläraja ja päästöoikeudet jaetaan asetettujen kriteerien mukaisesti energia-alan ja teollisuuden toimijoille. Tämän jälkeen päästöoikeuksilla saa tehdä kauppaa.

 

Vuonna 2014 globaalit hiilipäästöt eivät kasvaneet vaan, pysyivät vuoden 2013 tasolla. Yllättävä toivonkipinä on singonnut Yhdysvalloista. Maan armeija on listannut ilmastonmuutoksen merkittäväksi turvallisuusuhaksi ja aikoo satsata uusiutuvaan energiaan. Roimat sijoitukset vievät puhdasta teknologiaa eteenpäin.

Miten tämä kaikki syntyi?

Energiapolitiikkaan liittyy kahtiajaettuja näkemyksiä. Joko uusiutuva ja hajautettu energiantuotanto on haihattelua ja poliittista homeopatiaa, tai sitten uskotaan, että uusi teknologia mullistaa ongelmat, turvaa talouskasvun ja parantaa elämänlaatua – kyse on vain poliittisesta tahdosta sen tukemiseen. Ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun poliittisella kentällä puhutaan usein joko talouden tai teknologian ehdoilla, ja otetaan yhteiskunta niiden taustalla annettuna.

– Ilmastotieteen ansiosta tiedämme suurin piirtein, miten paljon kasvihuonepäästöjen määrää pitäisi leikata. Ongelmaan on myös jo olemassa teknologisia ratkaisumalleja. Näiden lisäksi tarvitaan syvällistä yhteiskuntatieteellistä analyysia siitä, minkä todella on muututtava. En tarkoita politiikkasuosituksia, vaan tutkimusta esimerkiksi siitä, miten fossiilienergiaan perustuva talousjärjestelmä, jonka monista perustavista rakenteista on päästävä eroon, on rakentunut ja miten se uusintaa itseään, sanoo politiikan tutkija Tero Toivanen.

Nykyinen maailmantalous ei ole mikään ihannemalli, vaan historiallisesti muotoutunut järjestelmä. Talouskasvu ja nykyinen elämäntapa perustuvat edullisten fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Ei ole lainkaan selvää, että fossiilitaloudesta voitaisiin siirtyä muutoin samankaltaiseen, mutta puhtaaseen talousjärjestelmään.

Ison-Britannian hallituksen ilmastonmuutosneuvonantaja Kevin Anderson on kyseenalaistanut kansainvälisen ilmastopaneelin kahden asteen tavoitteen, josta puhutaan "vaarallisen ilmastonmuutoksen" rajana. Andersonin mukaan pitäisi puhua vain vaarallisesta ilmastonmuutoksesta ja äärimmäisen vaarallisesta ilmastonmuutoksesta, johon ajaudumme, jos rankkoja hillintäkeinoja ei pikaisesti oteta käyttöön.

– Yhteiskuntatieteiden on löydettävä tapoja keskustella luonnontieteen kanssa. Kun Andersonin kuvaama maailma otetaan tosissaan, katastrofaalisen ilmastonmuutoksen riski on niin suuri, että sitä pitää kaikin keinoin välttää. Samaan aikaan rajun hillinnän kanssa yhteiskuntien rakenteiden muuttamisen tarve on valtava, Toivanen sanoo.

Eli vaikka tiedämme, että ilmastonmuutos on käynnissä, emme aina tiedä edes, mistä olemme siirtymässä pois. Moni historiallinen kertomus fossiilienergian ylivoimaisuudesta osoittautuu kriittisessä tarkastelussa saduksi.

– Fossiilikapitalismin syntyminen ei ollut osa välttämätöntä historian kulkua, kuten usein vaikkapa antroposeeni-keskustelussa ajatellaan. Esimerkiksi Englannin puuvillateollisuudessa vesivoima oli kilpailukykyistä höyryvoimaan nähden ainakin 1800-luvun puoliväliin saakka. Vesivoima oli edullisempaa, luotettavampaa ja tehokkaampaa, mutta höyryvoima mahdollisti teollisuuden keskittämisen keskelle kaupunkeja, missä työvoima oli halpaa ja sitä oli helpompi kontrolloida. Näin yhteiskunnalliset valtasuhteet liittyvät fossiilienergiaan jo aivan alusta lähtien.

– Edelleen tiedetään varsin vähän siitä, miten fossiilikapitalismi syntyi, miten se toimii ja miten se uusintaa itseään. Maailman rikkaimpien yritysten joukossa moni on suoraan fossiilienergiaan kytköksissä. Mitä tarkoittaisi talousjärjestelmälle, jos niiden olemassaolo lakkaisi? Mitä tapahtuisi sitten, jos saastuttajat joutuisivat maksamaan teoistaan?

Päästöttömän aurinkosähkön tuotannossa otetaan koko ajan hurjia harppauksia, mutta yksin uusi teknologia ei muuta maailmaa. Teknologisen optimismin vallassa tavataan uskoa talouskasvun ja päästöjen erillisyyteen, että niiden kehitys voitaisiin leikata irti toisistaan. Valitettavasti moisesta ei vielä ole näyttöä. Esimerkiksi EU:n päästöt ovat vähentyneet, mutta niitä on siirretty kolmanteen maailmaan.

Greenpeace raportoi alkuvuodesta, että Kiinan päästöjen jonkinasteisesta irtikytkennästä on ennakoivia näyttöjä. Kiinan hallituksen ajatushautomo kertoi juuri, että maa voi olla enimmäkseen uusiutuvilla sähköistetty vuoteen 2050 mennessä. Tosin sähkö on vain osa energiataloudesta, ja usein juuri helpoiten korvattava osa. Liika keskittyminen sähköön saattaa piilottaa muun energiatalouden ongelmia alleen.

 

– Jos pyrittäisiin kehitykseen, jossa ilmastonmuutos seisautetaan, olisi toimittava heti. Esimerkiksi Andersonin analyysi on, että lämpenemisen pitäminen kahdessa asteessa vaatii vuoden 2020 jälkeen 10–20 prosentin vuosittaisia päästöleikkauksia energiasektorilta. Mitä myöhemmin toimitaan, sitä jyrkemmiksi leikkaukset tulevat. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen päästöt pienenivät noin viisi prosenttia vuodessa, mutta samalla koko yhteiskuntajärjestelmä romahti. Päästötavoitteet vaatisivat ilmeisesti talouslaskua, tiukkoja pakotteita ja talouden määrätietoista suunnittelua. Miten nämä yhteiskunnalliset muutokset toteutetaan pitämällä samalla kiinni vaikkapa vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja demokratiasta. Se on hirvittävän suuri poliittinen kysymys, Toivanen sanoo.


Hiili ei ole vaihtoehto

Ilmastonmuutoksen yksinkertainen viesti on, että maaperästä ja merenpohjista on kuokittu liikaa hiiltä – öljyä, kaasua, turvetta, liusketta ja öljysoraa, puutavaraa ja villejä luontoja. Tämän rohmuamisen lopettaminen on ainoa keino hillitä ilmastonmuutosta.

Yksinkertainen viesti kantaa mukanaan monimutkaisen sisällön. Columbian yliopiston professori, politologi Timothy Mitchell on esittänyt teoksessaan Carbon democracy, että fossiiliset polttoaineet eivät ole ainoastaan toimineet kätevänä polttoaineena, vaan ne ovat myös olennaisesti muovanneet yhteiskunnastamme, länsimaisesta demokratiasta sen, mitä se on. Länsimaisen demokratian tulevaisuushorisontti on jatkuva, rajaton kasvu, ja tästä on kiittäminen ennen kaikkea öljyä.

On toki mahdollista, että "hiilidemokratian" aika kuroutuisi joka tapauksessa umpeen, mutta ilmastonmuutos tiukentaa takarajaa. Ilman ilmastonmuutosta fossiilisten polttoaineiden päästöt eivät olisi uhkaava globaali ongelma. Filosofi Ville Lähde muistuttaa kirjassaan Niukkuuden maailmassa, että ilmastonmuutos todella on maailmanlaajuinen: sekä sen vaikutukset ovat kaikkialla että sen juuret globaalissa taloudessa. Yksi tulevaisuuden kriittisiä kysymyksiä onkin, kyetäänkö demokratiaa yhä laajentamaan tai edes säilyttämään, jos jatkuvaa materiaalista kasvua ei ole tarjolla. Perustavien kysymysten hetki on nyt.

Ilmastonmuutos vaikuttaa globaaliin vakauteen, epävarmuus on turvallisuusuhka. IPCC:kin otti viimeisimmässä raportissaan esiin turvallisuuden. Esimerkiksi köyhyyden ja nälän vastainen taistelu on hävitty, jos kasvihuonepäästöistä ei päästä vuosisadan loppuun mennessä eroon. IPCCn uhkaavimpien ilmastoennusteiden mukaan globaali keskilämpötila nousisi jopa 2,6–4,8 astetta vuoteen 2100 mennessä. Se tarkoittaisi täysin ennustamatonta tulevaisuutta.

Aleksanteri-instituutin tutkija Emma Hakala on kirjoittanut oivan katsauksen ilmastonmuutoksen ja turvallisuuspolitiikan ympärillä käytävään keskusteluun.

 

Fossiilisista polttoaineista on hyvä päästä eroon, koska hiilitalous on ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen suurin aiheuttaja. Yksinkertaisuus ei ole kaikki. Syvä ongelma ilmastonmuutoksen takana on hiilikierron tasapainottaminen: siirtymä uusiutuviin energianlähteisiinkään ei välttämättä auta, jos tuloksena hiilinielut vähenevät.

Lisääntyvä poliittinen epävakaus kiihdyttää puheita sisäänkääntymisestä ja energiaomavaraisuudesta. Suomessa katse on kääntynyt soille, suostahan täällä on aina eletty. Kotimaisen turpeen käyttöä olisi lisättävä tuontienergian kustannuksella.  Ilmastonmuutoksen maailmassa omien etujen suojeleminen polttamalla suoturvetta olisi kiistattoman haitallista ja vähintäänkin lyhytnäköistä – hieman kuin laskisi pakkasella alleen pysyäkseen lämpimänä.

– Puolassa käydään aivan samaa keskustelua kivihiilen suhteen, että kyllähän sitä voi käyttää, kun se on kotimaista. Ilmaston kannalta turve ja kivihiili ovat aivan yhtä haitallisia, sanoo Ilmastopaneelin puheenjohtaja, professori Markku Ollikainen.

Tekstiä varten on haastateltu akatemiatutkija Anu Lounelaa, professori Ilmo Massaa, professori Markku Ollikaista, professori Harri Vasanderia ja tutkija Tero Toivasta.

Suo. Kuokka. Jussi. liittyy 4.–24.5. vietettävään Helsingin yliopiston Ilmasto muuttaa kaiken -tiedeteemaan.